Tuijotan valtavia, jokapuolella vallitsevia, leveitä ja korkeita seiniä,
jotka piirittävät minut.
Ne imevät kaiken äänen vangitsemaan pimeyteensä, en kuule mitään.
Istun keskellä huonetta ja puristan koukussa olevia jalkojani
rintalastaa vasten. On liian kylmä.
Ihoni tuntuu olevan ohut jääkerros joka vapisuttaa minua.
Oksettaa. Sattuu.
Istun keskellä omia ajatuksiani, kaikkia niitä tunteita,
joita olen joskus haudannut ja kieltänyt itseltäni..
Joudun oikeasti kokemaan ne, käymään ne läpi ja
alistua niiden tuottamalle kivulle, vaikka olen niin yrittänyt välttää sitä.
Kyyneleet kovettuvat jääksi ja ne tarttuvat ripsiini, puristan silmiäni kiinni.
En halua avata niitä, ei ole mitään syytä avata.
Olen kumminkin vain yksin.
"Ketään ei ole missään, onko mitään oikeastaan edes olemassa?"
Ajatukseni alkavat harhailla. Ne sinkoilevat pitkin maailmankaikkeuta
etsien vastauksia, joita en koskaan tule saamaan.
"Olenko minä edes olemassa?"
Totuuden raja alkaa hämärtyä. Alan ahdistua entistä enemmän.
"Missä olen? Miksi olen?"
Kukaan ei vastaa.
En näe tulevaa. Menneisyyttä en halua muistaa.
Mikään ei tunnu miltään.
Ehkä mitään ei ole.
Kommentit